Niin, mistä rakkaus tulee?
Sosiaalisen konstruktionismin pääajatuksena on, että todellisuus rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kieli esimerksiksi ei vain kuvaa maailmaa, vaan jäsentää, merkityksellistää ja muuntaa todellisuutta, jossa elämme. Jos puhutaan vaikka rakkaudesta, puhuja ei tutki siinä varsinaisesti rakkautta, vaan omaa tulkintaansa siitä. Ihmiset siis käyttävät puheessaan ilmaisuja, joille ei oikeasti ole löydettävissä objektiivisia kohteita, esimerkiksi niinkin tavallinen asia kuin vaikka "tuoli" tuo eri ihmisille mieleen erilaisia tuoleja. (Äidinkielessä puhutaan konnotaatioista: esim. lasta voi kutsua kakaraksi tai pikku piltiksi, ja nimitykset luovat erilaisen kuvan lapsesta.)
Sosiaalisen konstruktionismin mukaan rakkauskin saa eri merkityksen eri kulttuureissa ja olosuhteissa. Rakkauden olemus riippuu siis hyvin paljon tulkitsijastaan; esimerkiksi pappi tulkitsee rakkauden eri tavalla kuin vaikka äiti. Käsittääkseni tämän ajatussuunnan mukaan rakkauden prototyyppiä ei ole olemassa, on vain erilaisia ihmisten tulkintoja rakkaudesta, jotka riippuvat aikakaudesta ja kulttuurista. Ihminen siis tavallaan luo omanlaisen "rakkautensa", mikä kyllä kuulostaa ihan järkevältä. Tuntuu vain, että tällainen tulkinta tekee rakkaudesta jotenkin arkisemman asian... Ehkä rakkaus on niin hienoa juuri siksi, ettei sitä ihan täysin tajua koskaan.
Sosiaalisen kotsruktionismin mukaan myös sukupuoliroolit ovat vallitsevan kulttuurin sanelemia, eivätkä ne johdu ihmisen biologisista ominaisuuksista. Ihmiset kasvatetaan pienestä pitäen näihin rooleihin, joita he sitten isompana noudattavat ja suorittavat. Sen seurauksena ihmiset, jotka eivät täytä heihin kohdistettuja odotuksia (eli esim. jos mies on "liian naisellinen"), leimataan oudoiksi ja jollain lailla kieroutuneiksi (huom. Billy Elliot, joka halusi tanssia balettia). Tästä tulee mieleeni sellaiset feministit, jotka lyövät kumihanskat tiskiin ja lähtevät polttamaan rintaliivejä ja pyrkivät vapautumaan yhteiskunnan vaatimuksista, joiden mukaan naisen kuuluu olla kotona siivoamassa ja hoitamassa lapsia. Nykyään noihin vaatimuksiin on tullut lisänä myös hieno ura, joten naisten kuuluu olla sekä menestyneitä että superäitejä samaan aikaa.
Taidan alkaa itsekin kuulostaa hiukan feministiseltä, ja voin myöntää, että onhan minussa hiukan feministiä. Feminismistä on tullut kuitenkin jotenkin kielteinen asia monille ihmisille, ja tuntuu että feministien ajatellaan automaattisesti olevan rintsikoita polttavia lesboja. (Ei sillä että lesboissakaan olisi mitään vikaa, itse en vain kuulu heihin.) Noniin! Tässäkin nähdään, että sosiaalisen konstruktionismin teoriat eivät ole menneet aivan metsään: monille kun sana "feministi" tuntuu merkitsevät samaa kuin "rekkalesbo".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti