Ihminen luo rakkautensa

Niin, mistä rakkaus tulee?
    
Sosiaalisen konstruktionismin pääajatuksena on, että todellisuus rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kieli esimerksiksi ei vain kuvaa maailmaa, vaan jäsentää, merkityksellistää ja muuntaa todellisuutta, jossa elämme. Jos puhutaan vaikka rakkaudesta, puhuja ei tutki siinä varsinaisesti rakkautta, vaan omaa tulkintaansa siitä. Ihmiset siis käyttävät puheessaan ilmaisuja, joille ei oikeasti ole löydettävissä objektiivisia kohteita, esimerkiksi niinkin tavallinen asia kuin vaikka "tuoli" tuo eri ihmisille mieleen erilaisia tuoleja. (Äidinkielessä puhutaan konnotaatioista: esim. lasta voi kutsua kakaraksi tai pikku piltiksi, ja nimitykset luovat erilaisen kuvan lapsesta.)

Sosiaalisen konstruktionismin mukaan rakkauskin saa eri merkityksen eri kulttuureissa ja olosuhteissa. Rakkauden olemus riippuu siis hyvin paljon tulkitsijastaan; esimerkiksi pappi tulkitsee rakkauden eri tavalla kuin vaikka äiti. Käsittääkseni tämän ajatussuunnan mukaan rakkauden prototyyppiä ei ole olemassa, on vain erilaisia ihmisten tulkintoja rakkaudesta, jotka riippuvat aikakaudesta ja kulttuurista. Ihminen siis tavallaan luo omanlaisen "rakkautensa", mikä kyllä kuulostaa ihan järkevältä. Tuntuu vain, että tällainen tulkinta tekee rakkaudesta jotenkin arkisemman asian... Ehkä rakkaus on niin hienoa juuri siksi, ettei sitä ihan täysin tajua koskaan.

Sosiaalisen kotsruktionismin mukaan myös sukupuoliroolit ovat vallitsevan kulttuurin sanelemia, eivätkä ne johdu ihmisen biologisista ominaisuuksista. Ihmiset kasvatetaan pienestä pitäen näihin rooleihin, joita he sitten isompana noudattavat ja suorittavat. Sen seurauksena ihmiset, jotka eivät täytä heihin kohdistettuja odotuksia (eli esim. jos mies on "liian naisellinen"), leimataan oudoiksi ja jollain lailla kieroutuneiksi (huom. Billy Elliot, joka halusi tanssia balettia). Tästä tulee mieleeni sellaiset feministit, jotka lyövät kumihanskat tiskiin ja lähtevät polttamaan rintaliivejä ja pyrkivät vapautumaan yhteiskunnan vaatimuksista, joiden mukaan naisen kuuluu olla kotona siivoamassa ja hoitamassa lapsia. Nykyään noihin vaatimuksiin on tullut lisänä myös hieno ura, joten naisten kuuluu olla sekä menestyneitä että superäitejä samaan aikaa.

Taidan alkaa itsekin kuulostaa hiukan feministiseltä, ja voin myöntää, että onhan minussa hiukan feministiä. Feminismistä on tullut kuitenkin jotenkin kielteinen asia monille ihmisille, ja tuntuu että feministien ajatellaan automaattisesti olevan rintsikoita polttavia lesboja. (Ei sillä että lesboissakaan olisi mitään vikaa, itse en vain kuulu heihin.) Noniin! Tässäkin nähdään, että sosiaalisen konstruktionismin teoriat eivät ole menneet aivan metsään: monille kun sana "feministi" tuntuu merkitsevät samaa kuin "rekkalesbo".

Miksi rakkautta on?

Mä en muista mikä sen heebon nimi oli jonka mielestä "rakkaus on sen antamista mitä ei ole". Sen teorian mukaan ihminen etsii koko ajan sellaista eheyden tilaa, jota sillä ei ole koskaan ollut mutta jonka se kuvittelee joskus omanneensa. Ja sitten kaksi vajavaista, epätäydellistä ihmistä yrittävät jotenkin täyttää toistensa aukot ja muuttua eheiksi vaikka tietävät että se ei ole mahdollista. Mutta vaikka se ei ole mahdollista, kumpikin hyväksyy sen ja sillä tavalla saavuttaa jonkinlaisen eheyden. Näin se kaiketi meni, en ole varma tajusinko sitä ihan oikein.

Yläasteella (seikaluokalla) minä ja kaverini tehtiin sellanen lista jossa oli lueteltu kaikkia ominaisuuksia mitä meijän poikaystävillä piti olla ja siellä oli jotain ihan naurettaviakin vaatimuksia esim. "Sillä pitää olla mopo ja sen pitää osaa soittaa kitaraa" jne. ja niistä on saatu hyvät naurut myöhemmin. Oletimme että on olemassa vaatimuksiemme mukaisia yli-ihmisiä jotka vielä kaikenlisäksi haluavat meidät. No, oma poikaystäväni täyttää ehkä 70-80% vaatimuksista joten onnistuin aika hyvin. Mutta se on oikeasti totta että rakkaus on vähän sokea enkä usko sen pohjautuvan pelkästään biologiaan. Siinä on pakko olla jotain enemmän.

Kristinusko sanoo että rakkaus on peräisin Jumalasta, mikä ei kyllä kuulosta täysin älyttömältä sinänsä. Mutta entäs ne ihmiset jotka eivät usko kristinuskon jumalaan? Miten he voivat kokea rakkautta? Rakkaus on yleismaailmallinen ilmiö, joka koskettaa jokaista jollain tavalla. Mielestäni tuo kirjoitukseni alussa esitelty teoria on aika hyvä: rakkaus auttaa ihmisiä hyväksymään toistensa viat jolloin heistä tulee... eheitä vaikka... ei oikeasti tulekaan... ööö... tai jotain sinne päin. Anyway, rakkaus saa elämän tuntumaan merkityksellisemmältä ja turvallisemmalta, ihan kuin olisi "ehjempi" ja pystyisi sillä tavalla selviämään paremmin elämän ongelmista.

Toisaalta taas Platonin Pidoissa esitetään teoria, jonka mukaan ihmiset ovat ennen olleet palloja, joilla oli kahdet kasvot ja neljä kättä ja jalkaa, mutta koska he olivat liian voimakkaita, Zeus halkaisi heidät kahtia. Näin syntyi ns. ihmisen puolikkaita, jotka etsivät epätoivoisesti omaa puolikastaan, ja puolikkaan etsiminen on siis tavallaan "rakkauden kaipuuta". Rakkaus on siis ihmisten pyrkimystä löytää toinen puolikkaansa ja sulautua tämän kanssa yhteen.

Kummankin teorian mukaan rakkaus tekee meidät ehjäksi ja voimakkaaksi, ja minusta se tuntuu oikein pätevältä. Se kertoo, miksi rakkaus on olemassa. Tosin se jää vielä auki, että mistä rakkaus tulee? Onko sillä jokin luoja vai onko se vain ihmisen omaa keksintöä?

Rakkaus vaatii aikaa

Huomenna tulee täyteen noin suunnilleen 2 vuotta ja 5 kuukautta nykyisen muruseni kanssa (suunnilleen sen takia, että sovimme seurustelun alkaneeksi 4.12. vaikka todellisuudessa ajankohta on jokseenkin hämärä). En itse silloin alussa lähtenyt mitenkään sillä mielellä mukaan että "tässä nyt olen varmaan löytänyt sielunkumppanini ja sit me mennään naimisiin ja rakennetaan omakotitalo ja hankitaan 5 lasta ja kultainennoutaja ja..." vaan fiilis oli lähinnä sellainen " katotaan nyt että tuleeko tästä mitään". Ja tässä ollaan.

Rakkaus ensi silmäyksellä on minulle täysin tuntematon ilmiö. En ole kokenut sitä itse (ainakaan ihmiseen kohdistuvaa, monet kengät ovat kyllä vieneet sydämeni ensi silmäyksellä), enkä ole törmännyt siihen edes kaverin välityksellä. Aina puhutaan kuitenkin rakkaudesta ensi silmäyksellä, joten onko sitä oikeasti olemassa vai onko se vain taruolento, kuten vaikka yksisarvinen? Tässä yhteydessä käsitteiden määrittely on todennäköisesti ongelman aiheuttaja, ja rakkaudella tarkoitetaankin itse asiassa vain ihastumista, jonka seurauksena saattaa syntyä seurustelusuhde. Sitten myöhemmin, kun aikaa on jo ehtinyt kulua enemmän ja kumppaneiden välinen ihastus on ehtinyt syventyä rakkaudeksi ja pari on muuttanut omakotitaloon viiden lapsen ja kultaisennoutajan kanssa, he sanovat sen olleen "rakkautta ensi silmäyksellä".

Rakkaus vaatii aikaa syntyäkseen, mutta se tarvitsee sitä myös säilyäkseen.

Miltä haisee perinnöllinen sairaus?

Katsoin tänään dokumentin jossa kerrottiin, millä perusteella ihmiset valikoivat kumppaninsa. Dokumentti painotti biologista näkökulmaa, jossa selitettiin, kuinka ihminen tiedostamattaan etsii jotakuta, jonka kanssa voisi lisääntyä, vaikkei tietoisesti edes haluaisi lapsia. 

Sanottiin, että naiset tykkäävät (varsinkin ovulaation aikaan) miehistä, joilla on maskuliiniset kasvonpiirteet ja isot kulmakarvat (mikä oli aika hauskaa koska oman poikaystäväni kulmakarvat ovat meilkein yhtä isot kuin O.C.:n Sandy Cohenilla!). Tuoksun merkityksen kumppanin valinnassa tiesin jo ennestään, ja olenkin erityisen tarkka siinä, miltä ihmiset tuoksuvat. Parhaalla ystävälläni oli pari vuotta sitten poikaystävä, joka haisi mielestäni todella pahalta, ja ystävänikin osteli kyseiselle jäbälle deodorantteja lahjaksi. Myöhemmin he sitten erosivat, mutta ilmeisesti heitä ei ollut edes tarkoitettu yhteen, koska jätkä haisi ystäväni nenään pahalta (käsittämätöntä että he ylipäätää olivat yhdessä). Sillä on kai jotain tekemistä genetiikan kanssa, eli sellaiset ihmiset, joilla on samanlaiset geenit kuin minulla, haisevat nenääni pahalta, koska jos tekisimme lapsia, niillä olisi todennäköisemmin esim. perinnöllisiä sairauksia jne.

Dokumentin mukaan naiset haluavat kumppanin, jolla on hyvät geenit, ja tämä täydellisen geeniperimän etsiminen ohjaa pariutumistamme eniten. Mutta entä jos tietää, että kumppanilla on perinnöllinen sairaus? Eikö olisi evoluution kannalta silloin viisainta reagoida voimakkaasti ja jättää tämä viallinen kumppani? Koska ihminen ei ole tuomittu yksinäisyyteen jos hänellä on neurologinen sairaus, on selvää, että kumppanin valintaa ohjaa ihmisillä jokin vahvempi vaisto kuin hyvien geenien etsiminen. Mutta miksei ihminen haista viallisia geenejä puolisoa etsiessään?

Toisaalta esimerkiksi jos puoliso on uskoton, ihminen reagoi hyvin voimakkaasti, minkä biologia kyllä selittää; haluaahan jokainen mies olla varma siitä, että lapsi on juuri hänen ja joka nainen haluaa olla se, joka pääsee olemaan miehensä lasten äiti. Ehkä on loppujen lopuksi kyse vain siitä, että evoluution kannalta tärkeintä on lisääntyminen, ei niinkään se, että lapset ovat täydellisiä.

Oma poikaystäväni tuoksuu mielettömän hyvältä, joten dokumentin perusteella hän on juuri sopiva minulle. Rakkautta ei kuitenkaan biologia pysty selittämään. Mistä se tulee, miten se voi yhtäkkiä loppua ja miksi se on olemassa? Miksi se sitoo jotkut ihmiset toisiinsa kymmeniksi vuosiksi, kun taas toisilla se ei kestä vuottakaan? Ehkä "se oikea" onkin loppujen lopuksi se, jonka kanssa rakkaus kestää, eikä se, jolla on symmetrisin vartalo (eli parhaat geenit).